Kadonneet ja kaivatut

Korealainen kirjallisuus on ollut minulle täysin tuntematonta, kunnes viime syksynä Nobel-voittaja Han Kang avasi tämän ’oven’.

Nyt tutustuin toiseen, maailmalla jo hyvin tunnettuun Etelä-Koreasta tulevaan naiskirjailijaan, nimeltään Kyung-sook Shin. Hänellä sattuu olemaan Suomessa ’luottokääntäjä’, Taru Suominen, joka suomentaa hänen teoksensa suoraan koreasta, mikä on hyvin harvinaista.  Shin on myös vieraillut Suomessa markkinoimassa teoksiaan.

Korea on maana ja kulttuurina jäänyt naapuriensa Kiinan ja Japanin väliin ja varjoon. Korealla on oma erityinen kulttuurinsa, oma kielensä ja jopa omat aakkoset, joilla kieltä kirjoitetaan. Vaikka Korea on ollut satojen vuosien ajan oma kuningaskuntansa, se on usein joutunut naapuriensa painostamaksi. Välillä sitä on uhannut Kiina, välillä Japani. Usein maa on joutunut näiden naapuriensa kahden välisten valtakamppailujen taistelutantereeksi.

Vuonna 1910 Korean viimeinenkin oma kuningas syrjäytettiin ja siitä alkaen maa kuului kokonaan Japanille. Seuraava muutos tapahtui toisen maailmansodan jälkeen, 1945. Japani kuului tuolloin sodan häviäjiin ja se joutui luopumaan kaikista valloituksistaan, myös Koreasta. Kylmän sodan jakolinjat iskivät lähes välittömästi myös Koreaan; pohjoisosaan alettiin pystyttää Neuvostoliiton ja myöhemmin Kiinan tuella kommunistista järjestelmää, eteläosasta puolestaan tuli länsimielinen ja kapitalistinen Korean tasavalta. Maa on pysynyt kahtia jaettuna siitä saakka.

Etelä-Korean talous on kukoistanut: maa tunnetaan massiivisesta teollisuudestaan ja viihdetuotannostaan. Tuleepa sieltä huippuviulistejakin, kuten Sibelius-kilpailusta tänä vuonna nähtiin. Demokratia on kuitenkin ollut haurasta; maata on hallittu sotilasdiktatuurina vuoteen 1987 asti, ja sen jälkeen hallinneet demokraattisesti valitut presidentitkin ovat usein saaneet korruptiotuomioita. Viimeksi joulukuussa 2024 oltiin lähellä vallankaappausta.

Kirjailija Kyung-sook Shin on syntynyt 1963. Hänen vanhempansa eivät pystyneet kustantamaan hänelle lukiota, joten hän kävi jo teini-ikäisestä töissä elektroniikkatehtaassa ja opiskeli lukion iltakoulussa. Myöhemmin hän jatkoi opintojaan yliopistossa.

Elämän hauraus ja epävarmuus tuntuvat olevan Shinille toistuvia teemoja. Hän kirjoittaa kaikista henkilöistään tavattoman ’kauniisti’.

Kenties aiempien sukupolvien kokemukset ja muistot, sekoittuneina omiin, ovat tuoneet rakkaitten ihmisten äkilliset katoamiset hänen teoksiinsa. On iso murhe menettää joku läheinen kuolemalle, mutta tämän äkillistä, selittämätöntä katoamista on lähes sietämätöntä kestää. Epävarmuus, toivon ja epätoivon heilahtelut, rikkovat ihmisen. Kenties tämä on ollut asia, jonka moni korealainen on joutunut kokemaan.

 

Tunsinko äitiäni lainkaan?

Kansainväliseen maineeseen Kyung-sook Shin nousi 2008 romaanillaan ’Ommarul putakhae’. Kirja sai lukuisia palkintoja ja se on julkaistu yli 36 maassa. Suomeksi ’Pidä huolta äidistä’ ilmestyi Taru Suomisen kääntämänä 2015.

Kirjassa tuiki tavallinen monilapsinen korealaisperhe kadottaa äkkiarvaamatta äitinsä. Lapset ovat jo muuttaneet kotoa ja koettavat kukin tahoillaan tulla toimeen. Kovin helppoa ei ole kellään; työpaikat ja opinnot tuntuvat vaativan kaikilta kovaa raatamista. Kotona tulee käytyä yhä harvemmin – no, onhan se mukava saada äidiltä säilöttyjä vihanneksia, mutta elämässä on niin paljon muita kiireitä nykyään.

Miten on mahdollista, että 69-vuotias nainen, ’meidän äiti’, häviää äkkiä olemattomiin Soulin ruuhkaisella rautatieasemalla? Miksi häntä ei löydy mistään? Minne hän on voinut mennä, jos hän nyt on mennyt jonnekin? Miksi?

Perhe alkaa syytellä toisiaan. Milloin kävit kotona viimeksi? Millainen hän oli silloin? Miten niin minä, milloin itse kävit?

Ihmeissään on myös perheen isä. Millainen vaimo hänellä oikeastaan oli? Tyttö oli vain 17-vuotias kun hänet naitettiin ja koko miehen suku haukkui häntä, kun lasta ei alkanut kuulua. Osaako tuo mitään, kun ei lastakaan saa? Kyllähän hän puutarhassa raatoi ja lapsiakin sitten lopulta tuli, useitakin.  Mutta millainen hän varsinaisesti oli? Mitä ajatteli? Mistä oli kiinnostunut? Oliko hän mistään kiinnostunut – eipä tullut koskaan kysyttyä. Mitä hänelle varsinaisesti ’kuului’? Oliko hänellä suruja? Sairauksia?

Kyung-sook Shin kuvaa kauniisti ja monikerroksisesti perheen järkytystä ja surua. Heidän mielissään alkaa pala palalta rakentua kuva äidistä, jonka salaisuuksista tai ominaisuuksista he eivät tienneet mitään, mutta jota he huomaavat kovasti kaipaavansa.

 

Muistakaamme tämä päivä

Kyung-sook Shin’in koreankielinen ’Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go’ ilmestyi 2010, Taru Suomisen käännös ’Jään luoksesi’ tuli meillä markkinoille 2017.

Tässä kirjassa ollaan yliopistolla. Tuoksuu kyynelkaasu ja kuuluu mielenosoitusten huuto ja meteli. Opiskelija Jeong Yun on ollut niin ahdistunut, että on pitänyt taukoa opinnoistaan. Kun hän vähän paremmin voivana palaa luennoille takaisin ja huomaa siellä oudon Mirun ja tätä suojelevan ystävän, Myeong-seon, kaikki muuttuu.

Kolmikko alkaa liikkua yhdessä ja tehdä ’outoja tempauksia’, kuten halata vähintään sataa tuntematonta vastaantulijaa tai nostaa pystyyn kaikki näkemänsä esineet, jotka ovat jostain syystä kaatuneet. Aina, kun he kokevat jotain mukavaa tai näkevät jotain kaunista, he sanovat toisilleen ’muistakaamme tämä päivä ikuisesti’.

Suurena innoittajana heille toimii kirjallisuuden professori Yun, joka kertoo legendaa Kristoforoksesta, kärsivien kantajasta. Kantoiko hän turvaan pienen lapsen, vai kantoiko hän siinä Kristuksen?  Oletko Sinä Kristoforos, kannatko muita, vai oletko lapsi, joita muiden tarvitsee kantaa?

Mielenosoitukset pahenevat. Mirun oireilu pahenee. Professori Yun joutuu irtisanoutumaan virastaan. Jeong Yunin ystävä Dan katoaa ollessaan armeijassa. Mirun sisaren poikaystävä on kadonnut jäljettömiin sen jälkeen, kun häntä talutettiin poliisiautoon. Surut nuorten elämässä alkavat kasaantua.

’Halusin kirjoittaa kauniin romaanin, jossa toista ei unohdeta eron jälkeen, vaan kukin vaalii toisen muistoa omalla tavallaan. Tämä kirja on omistettu elämän tarkoitusta etsiville nuorille sukupolville’, kertoo kirjailija Shin kirjan loppusanoissa.

 

Päärynänkukkien lapsi

Kyung-sook Shin’in teos ’Yi Jin’ ilmestyi 2014 ja Taru Suomisen kääntämä ’Hovitanssija’ 2019.

Tässä teoksessa Shin sukeltaa Korean kuningaskunnan viimeisiin vuosiin, pääosin 1890-luvulle. Historiasta suuresti kiinnostuneena suorastaan ahmin kuvauksia tuon aikakauden tapahtumista, hovin ja yhteiskunnan tapakulttuurista ja elämästä ’vanhassa Koreassa’. Se oli hyvin kiehtovaa – jotain, mistä en aiemmin ollut mistään lukenut.

Kun juonenkuljetus siirtyi joksikin aikaa Ranskaan, olin suorastaan tuskastunut. Ei tässä ole mitään kiinnostavaa, tämä kaikki ’on niin nähty’. Ranskalaiset kirjailijat, säveltäjät, Pariisin ooppera, joo joo. Koska kirjan päähenkilöinä ovat ranskalainen diplomaatti ja korealainen orpotyttö, josta on kehkeytynyt kuninkaan hovin taitavin ja hurmaavin hovitanssija, on Pariisin visiitille tietysti syynsä.

Kiinan ja Japanin vaikutus korealaisten elämään oli ollut jatkuvaa, mutta nyt myös läntiset vallat levittelivät lonkeroitaan sinne.  Omia tavoitteitaan alueella ajoivat niin britit, venäläiset kuin ranskalaisetkin.

Kiinnostava sivujuonne oli roomalaiskatolisen uskon vähittäinen juurtuminen Koreaan ranskalaisten lähetystyöntekijöiden myötä. Papit pystyttivät maahan ensimmäisiä orpokoteja, joille oli valtava tarve. Sotien, levottomuuksien ja tartuntatautien jäljiltä kaikki läheisensä menettäneitä lapsia vaelteli nälkäisinä laumoina.

Myös myöhempi hovitanssija Yi Jin tulee pienenä orpona ystävällisen rouva Seon hoiviin. Lapsi ei tullessaan tiedä edes nimeään.  Hänelle käy kuitenkin ’elämän arpajaisissa’ varsin hyvin. Hänestä kehkeytyy viehättävä, hän oppii tapoja, hän oppii lukemaan, hän oppii ranskalaispastorin avustuksella ranskaa. Mikä tärkeintä, hän pääsee kuninkaalliseen hoviin tanssijaksi.

Yi Jininkään elämässä kaikki ei kuitenkaan mene kivutta. Koko kuninkaan hovin olemassaolo alkaa olla veitsenterällä. Ajat ovat levottomat ja kaikille vaaralliset. Kahden kulttuurin välissä ja ilman tietoa taustastaan hän aikuisenakin yksinäisinä hetkinään miettii: Kuka minä oikein olen?

 

***

 

Eurooppa - filosofiaa ja nostalgiaa

Eurooppa-päivä lähestyy ja rakas kotimantereeni on taas kerran muutosten keskellä.  Maailmanpoliittiset ’mannerlaatat’ ovat lähes varoittamatta alkaneet heilua, eikä mikään entinen tunnu enää pätevän. Eurooppa olekaan enää Yhdysvalloille tärkeä ’eteentyönnetty vartioasema’ idän uhkaa vastaan, vaan meistä on tullut sille riesa.  Meitä ei haluta ymmärtää, meidän ajattelutapamme ovat suorastaan ärsyttäviä ja meistä onkin vain vaivaa ja kuluja!

Kun entinen rakennelma hajoaa, miten ja mille pohjalle Euroopan pitäisi tulevaisuutensa rakentaa? Sitä pohtii arvatenkin moni poliittinen johtaja juuri nyt. Minun ei tarvitse sitä asiaa ratkaista, mutta se mietityttää kyllä.

Katse kääntyy tietenkin helposti menneeseen. Mille Eurooppa on aiemmin rakentunut ja miten se on ’itsensä selittänyt’?  Kulttuurin pohjalta on ollut luontevaa lähteä: antiikin Kreikasta, kaupunkivaltioista, yhteisöjen vapaaehtoisuudesta ja oikeuksista. Sotien ja valloitusten keskellä on tarvittu perusteluja, hyväksyttyjä syitä ja yhteisiksi luokiteltuja näkemyksiä siitä, miksi elämme näin ja miksi hävinneidenkin kannattaisi tähän sopeutua. Ensin poliittis-filosofista keskustelua hallitsivat teologit. Kun jumalallinen säätäminen ei enää riittänyt perustelemaan kaikkea, saivat vuoron oikeustieteilijät. Heidän jälkeensä tulivat historioitsijat ja valtioteoreetikot. Viimeisimpinä yleisselittäjinä ovat olleet taloustieteilijät. Teollisuus, kauppa ja markkinoiden kaaoksen saaminen hallintaan on ollut syy rakentaa ’yhtenäistä Eurooppaa’.

Eurooppa ei tiukasti ottaen ole manner, vaan niemi, joka puskee esiin Aasian länsikyljestä. Eurooppa on myös laajempi asia kuin järjestäytynyt Euroopan Unioni, ja sen fyysisiä ja henkisiä rajoja aina välillä etsitään. Voi olla, että se on vähän vanha ja hidas, ja siinä on tietysti vikojakin, mutta se on silti ehdottomasti asia, jota haluan tukea ja puolustaa. Se on minulle tärkeä! Siitä voi aina oppia lisää ja ilokseni hyviä ja varsin tuoreita kirjoja ymmärryksen syventämiseksi olikin kirjastossa saatavilla.

Politiikan tutkija Timo Miettisen teos ’Eurooppa -poliittisen yhteisön historia’ oli juuri sopiva valinta kirjakolmikkoni pohjaksi. Siinä käsitellään Euroopan poliittisen järjestyksen keskeisiä ideoita vuosituhansien aikajänteellä. Kirjailija ja suomentaja Jukka Koskelainen puolestaan syventyy kirjassaan Saksaan, tuohon suureen maahan, joka on vaikuttanut meidän suomalaistenkin elämään ehkä enemmän kuin muistammekaan. Koskelaisen ’Viisi matkaa Saksan sieluun’ löytää maan eri kaupungeista niin taloutta, runoutta, romantiikkaa kuin valistustakin.

Kolmanneksi löysin kirjailija ja kirjallisuudentutkija Ville-Juhani Sutisen ’Reunamerkintöjä – kadonnutta Eurooppaa etsimässä’ -teoksen, joka perehtyy Euroopan kartalta kadonneen Galitsian jälkiin kirjallisuudessa. Ihmiset ovat menettäneet sotien ja vaihtuneiden rajanvetojen tähden kotiseutunsa monessa muussakin Euroopan kolkassa. Ja pahoin pelkään, että näin tulee taas kohta tapahtumaan. Sutisen teos on hurmaava nostalgiamatka tähän Euroopan itäreunan kadonneeseen maailmaan.

 

Muistamisen ja unohtamisen sopiva yhdistelmä

 

Politiikan tutkija, filosofian tohtori Timo Miettinen määrittelee kirjansa ’Eurooppa – poliittisen yhteisön historia’ (2021) ennen kaikkea kertomuksena siitä, miten Eurooppa on nähnyt itsensä poliittisena yhteisönä. Tällöin hänen mukaansa olennaista ei niinkään ole yhtenäisyyden kokemus, vaan kysymys monimuotoisuuden ja erojen hallinnasta.  Bukarestin lähiöissä avautuva Eurooppa on erilainen kuin Ranskan Calais’ssa tai Tukholman Södermalmilla. Eurooppa on tietenkin rakennelma, konstruktio, mutta se ei ole silti pelkkää ’kuvitelmaa’. Eurooppalainen ajattelu ja politiikka muodostavat aidosti ylikansallisen rihmaston. Se näkyy myös kulttuurissa, esimerkiksi maalaustaiteessa ja musiikissa.

Miettinen huomauttaa, että Eurooppaa on viime vuosikymmenet määrittänyt erityinen tietoisuus historiasta. Pitää muistaa! Ei saa kiistää eikä unohtaa menneitä kauheuksia ja virheitä, jotta voitaisiin ottaa opiksi ja välttää niiden toistuminen. Kiinnostavasti Miettinen viittaa kuitenkin myös ranskalaisen filosofi Ernst Renan’in näkemykseen, että kansakunnat kaikkialla rakentuvat paremminkin unohtamisen varaan. Euroopassa kun ei juuri ole valtiota, jota ei olisi joskus valloitettu tai ainakin jossain määrin rakennettu voiman ja väkivallan avulla. Näin ollen kaikkien kansakuntien ytimessä on rikos – ja juuri tämän perustavan rikoksen unohtaminen on Renan’in mukaan kansakuntien yhtenäisyyden edellytys. Siinä on kenties myös välttämätön edellytys rauhaan. Unohtaminen ja koston kierteen lopettaminen.

Miettisen kirja etenee rakenteellisesti kronologian mukaan: antiikin filosofeista keskiajan kautta moderniin aikaan ja päättyy maailmansotien välisen ajan Eurooppa-käsityksiin. Se on mittava ja kiinnostavasti kirjoitettu tietopaketti, jota voi lukea hyvinkin useaan kertaan, aina eri asioita ja filosofisia näkökohtia painottaen.

 

Saksa on niin raskasta ja sittenkin kepeää

Jukka Koskelainen, jota kirjan esittelytekstit kuvaavat määritteillä runoilija, esseisti, suomentaja ja kriitikko, kertoo kirjassaan ’Viisi matkaa Saksan sieluun’ (2023) kulttuurisista matkakokemuksistaan, mutta myös oman ajattelunsa kasvukokemuksista. Mitä Saksa tarkoitti nuorelle silloin, kun oli olemassa Länsi-Saksa ja DDR ? Miten silloin voi kiinnostua sen kielestä ja kulttuurista, kun amerikkalaisuus ja anglosaksisuus ovat valtavirtaa?

Saksa on suuri maa ja sillä on vahva asema eurooppalaisessa historiassa, kulttuurissa ja taloudessa. Koskelainen huomauttaa, että taannoin YLE:llä pyörineessä sarjassa ’Suomi on..’ oli jaksoja  ruotsalaisuudesta, venäläisyydestä, maalaisuudesta, metsäläisyydestä ja jopa amerikkalaisuudesta. ’Suomi on saksalainen ’ osuutta ei kuitenkaan ollut. Se olisi Koskelaisen mukaan ehdottomasti pitänyt olla, niin paljon saksalaisuus on maahamme ja kulttuuriimme vaikuttanut. Koko ’oman kansakunnan’ idea on peräisin saksalaisilta filosofeilta.

Koskelainen matkustaa junalla. Tahti on hiukan verkkaisempi ja ennen kaikkea maisemien ja alueiden eroavaisuudet tulevat selkeämmin näkyviin. Hän kulkee matkoillaan Berliinissä, Jenassa, Frankfurtissa, Plettenbergissä, Lyypekissä, Münchenissä ja vielä bonusmatkalla filosofien parissa.  Kaikissa paikoissa hän löytää yhteyksiä merkittäviin kirjailijoihin ja ajattelijoihin, jotka ovat antaneet oman panoksensa saksalaisuuteen ja usein jättäneet jäljen myös meidän suomalaiseen mielenmaisemaamme.

Kokemukset ovat hyvin moninaiset. Koskelainen listaa saksalaisuuden ilmenemismuodoksi esimerkiksi idealistisen, suurta synteesiä etsivän filosofian. Samoin saksalaista on metsään vetäytyvä, ylimaallisia voimia etsivä romantiikka, joka vastustaa henkeen ja vereen kaikkea laskelmointia ja hyötyajattelua.

Mutta yhtä lailla, saksalaisuutta on nimenomaan hyötyajattelu, joka on käynnistänyt valtavan taloudellis-teknisen kasvun. Saksalaista on päästää kansallissosialismi kasvamaan hallitsevaksi voimaksi ja saksalaista on käsitellä analyyttisesti tätä synkkää menneisyyttä vuosikymmenien ajan. Saksalaista on vaatia vakavaa keskustelua kaikesta ja samaan aikaan suoltaa vitsejä ja parodiaa loputtomissa kabaree-illoissa. Suuresta kuvasta näkee vain välähdyksiä, aina silloin tällöin.

 

Monikulttuurista Eurooppaa tutkimassa

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Ville-Juhani Sutinen etsii kirjassaan ’Reunamerkintöjä - kadonnutta Eurooppaa etsimässä (2025) Galitsian myyttiä. Hän etsii kadonnutta maailmaa, johon on liitetty kirjallisuudessa paljon merkityksiä ja legendoja. Se on ollut asujilleen paratiisi ja helvetti.

’Rajan taakse’ jääneitä alueita Euroopassa riittää kaivattaviksi. On Sleesia, on Itä-Preussi, on meidän oma rajantakainen Karjalamme.

Galitsia; puolaksi Galicja, ukrainaksi Halytsina, jiddishiksi Galitsye, sijaitsee nykyisen itä-Puolan ja länsi-Ukrainan tienoilla. Sen suurimmat kaupungit ovat lännessä nykyisin puolalainen Krakova ja idässä nykyisin ukrainalainen Lviv. Alue on aina ollut rajamaata, mutta se on myös ollut yhtenäinen maakunta, joka on ehtinyt kuulua useisiin eri valtakuntiin.

Galitsian ’kulta-aika’ oli kenties 1800-luvun lopulla, osana suurta Habsburgien imperiumia, Itävalta-Unkarin keisarikuntaa. Ensimmäinen maailmansota hajotti imperiumin ja heitti Galitsian suurimmaksi osaksi uudelleenmuodostettuun Puolaan.  Toinen maailmansota tuhosi hirvittävällä ’tappotantereellaan’ Galitsian ja etenkin sen juutalaisväestön lähes täysin. Stalin jakoi alueen kommunistiseksi muuttuneen Puolan ja Neuvostoliiton osaksi muuttuneen Ukrainan kesken. Neuvostoliiton hajoaminen ja Ukrainan itsenäistyminen mahdollisti jälleen muinaisen Galitsian asukkaiden liikkumisen yli rajojen. Mitä tapahtunee seuraavaksi, ken tietää?

Ville-Juhani Sutinen rakentaa kuvaa tästä kiehtovasta kadonneesta Euroopan alueesta omien melko tuoreiden matkakokemustensa perusteella. Varsinainen tutkimuksen aarre-aitta on runsas kirjallinen aineisto, jota galitsialaiset kirjailijat ovat tuottaneet. Alue on antanut Euroopalle monta tärkeää kirjailijaa, jotka kuvasivat kotikontuaan lähes kaikissa teoksissaan. Sutinen käy läpi tekstejä esimerkiksi sellaisilta kirjailijoilta kuin Stefan Zweig, Joseph Roth, Bruno Schulz ja Stanislaw Lem.

Samalla kun Galitsia on nykyisin ei-missään, se on kaikkialla. Ihmisten ja tarinoiden mukana se on pysynyt elossa ja kulkeutunut joka puolelle maailmaa.

 

***

 

 

Aatteella päähän

Kevättä ja vappua kohti mennään. Menneinä vuosikymmeninä oli vasemmistolla tapana järjestää vappuisin suuria joukkokokouksia ja mielenosoitusmarsseja.

Koska marssivia puolueita ja ryhmittymiä oli tuolloin paljon, täytyi jokaiselle koettaa löytää riittävän suuri aukio ja juhlava reitti, joka ei sotkeentunut toisten vastaaviin. Se, kenen joukoissa kukakin marssi, oli vakava ja totinen asia.

Tuo kaikki on jo ’muinaista’ historiaa, josta nykyiset viisikymppisetkään eivät enää muista mitään. Minua kiinnostaa tuo 70-lukulainen todellisuus, jonka osittain kyllä muistan, mutta jonka huippuvaiheesta itse myöhästyin juuri ne muutamat merkityksellisimmät vuodet. Mistä silloin oikein oli kysymys? Kuka vedätti ketä? Voiko se tai joku samantapainen tulla takaisin?

Silloin elettiin kylmän sodan jakamassa maailmassa – Neuvostoliiton kommunistinen blokki ja USA:n kapitalistinen blokki seisoivat kaikessa napit vastakkain. Suomi oli periaatteessa kapitalistinen maa, mutta tiukasti Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Tilanne aiheutti monenlaista tasapainoilua ja näin jälkikäteen tarkasteltuna aivan hullunkuristakin akrobatiaa, mutta omana aikanaan se ei juurikaan naurattanut.

Juuri nyt maailma tuntuu elävän uutta järjettömyyden aikaa: Venäjä koettaa runnoa toisten valtioiden hallinnot ja yhteiskunnalliset valinnat oman mielensä mukaisiksi. Suoran sotimisen lisäksi vaalituloksiin pyritään vaikuttamaan monissa maissa. Ja kas, sitä samaa vaikuttamista tekee myös USA – sosiaalisen median alustat on valjastettu tiettyjen tahojen suosimiseen toisissa maissa ja jopa yliopistojen käyttämiin sanoihin halutaan puuttua. Neuvostoliitto kielsi aikoinaan suomalaisia käyttämästä sanaa ’puolueettomuus’ eikä sallinut pienintäkään kritiikkiä omia tuotteitaan, vaikkapa Belarus-traktorin toimivuutta kohtaan – nyt USA:n viranomaiset tahtovat poistattaa suomalaisen yliopiston teksteistä sanat ’tasa-arvoinen yhteiskunta’ ja ’ilmastonmuutos’ Fulbright -stipendien esittelyn yhteiskunnallisten tavoitteiden joukosta. Vaikuttaa aivan pöhköltä, mutta mihin kaikki vielä johtaakaan?

Menneistä vuosista sentään tiedetään jo, mihin kaikki johti. Kuohuvan 1970-luvun asioita pystytään tutkimaan ja selvittämään, kun kamppailut on käyty ja tapahtumien taustat paljastuvat jälkeenjääneistä dokumenteista.

Kun silmiini osui kirjastossa ’entisen taistolaisen’ toimittaja Ilkka Lappalaisen kirjoittama kirja ’Rapistuvan Kremlin renkinä’, alaotsikkona ’Kommunismin usko, toivo ja tappio’, nappasin sen oitis luettavakseni. Samaa aikakautta, mutta poliittista vastapuolta, valotti sopivasti professori Vesa Vareksen teos ’Nuori Ben Zyskowicz’. Kolmikon taustaksi ja täydennykseksi nautiskelin professori Kimmo Rentolan laajan historiateoksen ’Vallankumouksen aave’, jossa hän selvittelee perin pohjin kriittisen vuoden 1970 tapahtumat Suomessa.

 

Toteutumattomien katastrofien maa

Tämän kertaisessa kirjakolmikossani luin ensin Lappalaisen hyvin henkilökohtaisen kirjan, sitten Zyskowiczista kertovan ’puoli -henkilökohtaisen’ kirjan ja vasta päätteeksi hamusin yksityisestä kohti laajempaa näkymää Rentolan teoksesta.

Silti käsittelen ’aikajärjestyksen’ vuoksi ensin professori Kimmo Rentolan kirjan ’Vallankumouksen aave’, alaotsikkona Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Teos on vuodelta 2005.

Tutkimuksen tekoaikaan Neuvosliitto oli lakannut olemasta ja monet arkistot auenneet.  Suurin osa 1970-luvun poliittisista henkilöistä ja outoihin manöövereihin ryhtyneistä tai niihin väkisin joutuneista oli jo tuolloin poistunut näyttämöltä. Jotkut unohtuneetkin aivan kokonaan.

Rentolan tapa kirjoittaa on notkeasti kulkeva ja nautittava. Hän harrastaa hyvin pieniä, lämpimiä tai joskus pistäviä heittoja muutoin hyvin asiallisen ja huolellisen tutkijanpuheen joukossa.

Kirjan pääaiheena on selvittää, koettiko Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs A.Beljakov saada meillä aikaan sosialistisen vallankumouksen 1970. Tiedämme jo, ettei sitä tapahtunut, mutta oliko tosi yritys menossa? Rentola tutkii asioiden etenemistä viikko viikolta ja tapaaminen tapaamiselta.

Sodan jälkeen syntyneet Suomen suuret ikäluokat olivat juuri aikuistuneet ja heitä ryöppysi tulvimalla joka paikkaan, myös poliittisiin järjestöihin. Heidän mukaantulonsa ja intonsa otettiin vasemmistossa tyytyväisinä vastaan, mutta heidän energiansa ’ohjaileminen’ tuotti välillä päänvaivaa ’harmaakasvoisille’ vanhoille miehille valtapyramidien huipuilla.

Miksi pelkkä ’vasemmisto’ ideologia ei riittänyt, ei sosialidemokratia eikä edes kommunistisen puolueen maltillisempi enemmistö, vaan nuorison piti erityisesti innostua vähemmistön ’taistolaisuudesta’, äärimmäisestä stalinistisesta Neuvostoliiton ihailusta?  Ei mitään hellää hippipasifismia, vaan tiukkaa sotilaskoulutusta luokkavihollisen likvidoimiseen.

Suomen taistolaisvaihe suli pois alle vuosikymmenessä. Vallankumous jäi sillä erää tekemättä, vaikka ’vieraan vallan vaikuttamisyrityksiä’ oli enemmän kuin tarpeeksi. Ehkä jälkeen päin katsoen varsin hämmästyttävästä taistolaisuudesta oli jotain hyötyäkin; muissa maissa nuorison levoton energia johti myös väkivaltaisiin anarkistiryhmiin ja maolaisuuteen, jotka meillä jäivät lähes näkemättä.

Rentolan kirja antaa todella kiinnostavan ja vauhdikkaan tietopaketin tuosta ajasta, jolloin suuret intohimot jylläsivät. Silloin Tamminiemen ovi kävi tiuhaan, suuret toiveet sortuivat ja uusia nostettiin. Verinen kumous jäi onneksi tekemättä ja hoippuvan hallituksen kaatoi lopulta riita korppujen hinnasta. Kekkonen uhkasi erollaan peräti kahdesti ja Neuvostoliitto veti suurlähettiläänsä kotiin alle vuoden pestin jälkeen. Rentola toteaakin kirjansa lopussa, että Suomi on monien vaikeuksien keskellä ennenkin ollut ’tapahtumattomien katastrofien maa’.

Juuri tähän maailman aikaan se tuntuu mukavalta määrittelyltä.

 

Vahvakin usko murenee

Toimittaja Ilkka Lappalainen määrittelee kirjassaan, että hän oli taistolainen suunnilleen vuodesta 1972 ja täsmälleen marraskuuhun 1977 asti.

’Tämä siis tiedoksi kaikille, jotka ovat viime vuosikymmeninä peräänkuuluttaneet, että missä nyt ovat kaikki ne taistolaisjoukoissa hilluneet porvarisperheiden vesat. Tässä on yksi heistä’, kirjoittaa Lappalainen.

Kirja ’Rapistuvan Kremlin renkinä’, alaotsikkona ’Kommunismin usko, toivo ja tappio’, on julkaistu vuonna 2022.

Vasemmalle Ilkka Lappalainen, porvarisperheen vesa, kallistui etsiessään aatetta ja yhteisöä, joka vastaisi hänen käsitystään hyvästä, oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta.

Etsiessään aatteellista kotia hän kävi koko vasemmiston läpi. Toisissa puolueissa meno oli kovin pliisua ja tylsää, toisissa kokouksissa käyvä väki oli niin vanhaa, että Lappalainen koki olevansa kuin heidän ’lapsenlapsenlapsensa’. Kommunistinuorten porukassa sen sijaan oli heti vetoa, menoa ja rentoa meininkiä. Asiat tuntuivat etenevän, suuria suunniteltiin ja uutta väkeä liittyi koko ajan mukaan.

Lappalainen kertoo kiinnostavan ajankuvan ohessa myös hyvin henkilökohtaisia muistojaan, ilojaan ja surujaan. Poliittinen työ antoi hänelle mahdollisuuden jättää rakennushommat varsin nopeasti ja siirtyä toimittajaksi ja tiedottajaksi. Marxismi-leninismin ’uskonkappaleet’ hän koetti omaksua, vaikkei niitä syvemmin pystynytkään ymmärtämään, ja toimia parhaansa mukaan aatteensa puolesta.

Kuten tunnettua, kommunistinen puolue Suomessa jakautui enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin. Lappalainen ystävineen ja ’oppi-isineen’ kuului vähemmistöön, eli taistolaisiin. Molemmat ryhmittymät alkoivat hajota vielä sisällään toisiin, entistä pienempiin klikkeihin. Työskentely aatteen innoittaman alkoi olla raskasta, kun ’periaatteet’ rasittivat joka asiaa. Tunnelmat kiristyivät lopulta siihen marraskuiseen iltayöhön, jolloin Lappalainen sai entiseltä ’oppi-isältään’ humalaisen puhelinsoiton: Luokkapetturina tulen Sinua tästä lähtien kohtelemaan.

Taistolaisuus jäi taa, mutta Neuvostoliiton hyväksi, siis Kremlin renkinä, Lappalainen työskenteli vielä Maailma ja me -aikakauslehdessä. Lehti oli historiallinen kuriositeetti, ainoa lajiaan maailmassa: vain Suomessa ja vain suomeksi julkaistu, tilattava aikakauslehti, jonka Neuvostoliitto kustansi ja jota se tarkasti valvoi.  

 

Väsymätön ’oikeinajattelija’

Kokoomus-puolueen historiasta paljon kirjoittanut professori Vesa Vares on tehnyt eräänlaisen ’puoli-elämäkerran’ poliitikko Ben Zyskowiczistä. ’Nuori Ben Zyskowicz’ alaotsikkona Suomettumisen vuodet, on julkaistu 2023.

Kirja esittelee helsinkiläisen, juutalaistaustaisen Ben Zyskowiczin henkilökuvan lapsuudesta aina 25-vuotiaana kansanedustajaksi pääsemiseen, vuoteen 1979 saakka. Myöhemmät henkilökohtaiset vaiheet jäävät runsaiden poliittisten kannanottojen vyöryyn.

Hyvin tunnettu ja yli 40 vuotta kansanedustajana vaikuttanut Zyskowicz saa kirjassa enimmäkseen kuvata itse itseään ja hilpeästi hän sen tekeekin. Negatiivisin arvio kirjassa on muutaman sivuhenkilön maininta siitä, että ’Ben jaksoi kyllä olla sitkeä.’ ’Rasittava’.

Kirjaa oli helppo lukea Zyskowiczin ’omien seikkailujen’ ja nasevien lausuntojen osalta, mutta kun alettiin käsitellä lukemattomia Kokoomuksen Nuorten Liiton tekemisiä, lausumia, kokouspöytäkirjoja, muistioita, kannanottoja - tarkkaavaisuuteni herpaantui. Ehkä täytyy olla aatteen ’tosiuskova’, että jaksaa kiinnostua noin runsaasta yksityiskohtien määrästä. Tutkijoille ne tietysti ovat tärkeitä ja Vareksen kirjan tarkoitus on ilmeisesti osaltaan olla myös Kokoomuksen Nuorten Liiton historiikki.

Zyskowicz innostui politiikasta jo oppikoulussa ja käytti kuulemma usein välitunnit ’kommunistien kanssa kinaamiseen’. Siitä into jatkui Teiniliittoon ja Kokoomuksen Nuorten Liittoon, jonka kokouksissa ja kokouksia suunnittelevissa palavereissa ja muissa ’kähmyissä’ hän jaksoi aivan loppumattomasti kuluttaa aikaansa. Epäilen, ettei monikaan nykypäivän lukio-ikäinen enää moista tekisi.

Neuvostoliiton vaikutus tuntui 1970-luvun Suomessa kaikkialla, se oli realiteetti, mutta sietämätöntä oli Zyskowiczin mielestä tämän ’suomettumisen’ leviäminen kotoperäiseksi, suomalaisten itsensä aiheuttamaksi. Kaikkein eniten Zyskowiczia pänni tämän hirveän ’itsesuomettumisen’ taudin leviäminen myös Kokoomuksen sisälle.

 

***